KUN MUA VAAN VÄSYTTÄÄ

Puhun aika avoimesti mun sairauksista, en pelkää näyttää niitä ja mun on helpompi ymmärtää itseäni, kun kaikesta puhuu. Kuten edellisessä postauksessa jo kerroin, mun on kuitenkin helpompi kirjoittaa. Monissa vaikeissa tilanteissa, kun jonkun vaikean asian kertominen on ollut kasvotusten esimerkiksi äidille vaikeaa, olen kirjoittanut paperille tai viestille ja siten aloittanut keskustelemisen aiheesta. Nyt haluankin kertoa tämän hetken vaikeimmasta aiheesta itsessäni, mitä monikaan ei ymmärrä; väsymys.

Viimeaikoina mulla on ollut todella vaikeaa tän väsymyksen kanssa. Eilen, kun pääsin koulusta menin heti koirien käyttämisen jälkeen nukkumaan "päiväunia", yllätys yllätys se taas venyi puoli kymmeneen. Olin muutaman tunnin hereillä ja laitoin aamulla herätyksen jo yhdeksäksi, jotta saisin unirytmiä kiinni. Heräsin tänään puoli yksi päivällä. 

Olen ollut muutamana päivänä pois koulusta, koska olen nukkunut pommiin. En voi sitä opettajille sanoa, koska ei kukaan ymmärrä. Joudun keksimään tekosyitä miksi en tullut taaskaan kouluun. "Kuumeessa", "Kurkku kipu", "Oksennustauti". Eihän kukaan usko, että mulla on motivaatiota ja oikeasti halua päästä koulu kunnialla loppuun, kun vaan jään kotiin nukkumaan. Pyörittelen päässä koko ajan syyllisyyttä poissaoloista ja stressaan todella paljon, siitä että jaksanko viikon käydä koulussa ilman poissaoloja. Syytän joka kerta herätessäni itseäni, kuinka tyhmä olen kun en osaa herätä herätyskelloon tai kuinka huono mun itsekuri on, kun en jaksa pysyä hereillä. Kyllähän muutkin jaksavat olla 12 tuntia päivässä hereillä, kyllähän muutkin jaksavat vain 7 tunnin yöunilla.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on sairaus, jossa pahimpana oireena on väsymys. Syön kilpirauhasen vajaatoimintaan tyroksiinia. Tyroksiini auttoi mua keväällä hyvin jaksamaan, vaikka olinkin paljon pois koulusta. Nyt syksyllä, kun iltapäivällä jo pimenee tuntuu, ettei lääke auta. Jos vain saisin nukkuisin kellonympäri, enkä heräisi koskaan. 

En halua nukkua. En halua olla pois koulusta. En halua olla väsynyt. En halua olla laiska! Haluan käydä koulussa. Haluan päästä lähihoitajaksi ja auttaa muita ihmisiä. Haluan jaksaa käyttää koirat kolme kertaa päivässä lenkillä. Haluaisin siivota! Haluaisin syödä säännöllisesti. Mutta, kun en pysty!

 Tuntuu, ettei kaikki ihmiset ymmärrä. Koulussa kaverit eivät enää juttele. Joudun änkeämään seuraan. En halua tehdä niin. Koulun alussa mulla oli paljon ihania kavereita, mutta kun poissaoloja tuli paljon jäin ulkopuolelle. Opettajat katsovat aina myöhästyessäni ja poissaolo päivän jälkeen pahasti. Erään opettajan kanssa tuli paljon ongelmia siitä, että hän ei ymmärtänyt mua vaan luuli, että mua ei oikeasti kiinnosta olla koulussa, vaan mä olin poissa "koska poikaystävä" tai "koska kaverit". Juteltuani opettajan kanssa hän ymmärsi tilanteen, kun itkin ja sain paniikkikohtauksen koulussa. Siltikään kaikki eivät ymmärrä. 

Jouduin lopettamaan palokunnan. Koska yksinkertaisesti se on vain liikaa. Koulun jälkeen en jaksa tehdä mitään muuta, kuin käyttää koirat nopeasti, syödä vähän ja nukkua. Sielläkään, ei ymmärretä sitä, että miksi olen ollut poissa harjoituksista. Loppujen lopuksi jouduin siis lopettamaan harrastuksen, joka oli ainoa, jota jotenkin jaksoin tehdä koulun jälkeen. 

Syyllisyys itsellä on niin suuri. Ajattelen koko ajan, kuinka laiska olen, vaikka pitäisi ajatella, että kyllä tästä selvitään! Mä haluaisin olla erilainen ihminen. Käydä lenkillä, laihtua. Kirjoittaa blogia. Kouluttaa koiria. Valmistua lähihoitajaksi ja saada töitä. Tällä hetkellä pelkään jatkuvasti miten seuraavan koulupäivän kanssa käy. Pelottaa, että jos selviän tästä teoria jaksosta, miten selviän harjoittelujaksosta, josta ei saa olla yhtään pois. 

En halua syyttää muita tästä! Ymmärrän sen, että ennakkoluulot on vaikea korjata. Ymmärrän, kyllä minäkin olen ajatellut samoin, ennenkuin tiesin sairauksistani. Toivon, että tää blogi kirjoitus saisi ihmiset ajattelemaan ja korjaamaan ennakkokäsityksiä. Toivon, että ymmärrätte. Aina ihmisen väsymys tai poissaolot koulusta, eivät johdu ihmisen laiskuudesta vaan takana voi olla suuri syyllisyys ja masennus poissaoloista, sairaus. 

Sairaus joka tekee susta ihmisen, joka sä et halua olla.

HEIPPA TAAS

Blogin kirjoittaminen oli mulle joskus tosi tärkeää. Kirjoitin ajatuksia ja kuulumisia Etelä-Suomessa, jotta tutut ja perhe Jyväskylässä sai kuulla mitä mulle kuuluu. Nyt kun asun Jyväskylässä en hirveästi ole kirjoitellut tätä blogia, mutta kuitenkin moni on kysynyt, että vieläkö kirjoitan. Monesti olen tätä ajatellut ja halunnut kirjoittaa. Blogiin voin purkaa asioita, jotka ärsyttää tai asioita joista olen innoissani. Blogi oli mulle kuin päiväkirja, mutta sitä vaan luki moni muukin kuin minä. Mä en osaa aina sanoa ajatuksia ääneen, mulle kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Tää syksy on ollut mulle vaikea. Koulu jatkuu taas ja stressaa todella paljon. Miten jaksan, pääsenkö kokeista läpi, suoritanko kursseja ja milloin valmistun? Paljon paineita ja pelkoa, että miten mä pärjään. Nyt käyn koulussa todella tärkeitä teoria asioita, ja koulusta ei saisi olla päivääkään pois. Pariviikkoa sitten mun hammas tulehtui ja jouduin olemaan 3päivää viikosta pois. Nyt mun pitää ymmärrettävästi korvata tunnit joilta olin pois, mutta missä välissä?

Koirien kanssa on myös ollut vaikeaa. Niksu ei osaa käyttäytyä ja mulla alkaa loppua voimat kouluttaa sitä. Yritin uutta koulutusmuotoa, mutta se ei auttanut. Nyt joudun miettimään vaihtoehtoja, että miten tämä voi jatkua, että me kaikki jaksetaan. En enää pärjää sen kanssa yksin, vaan olen pyytänyt apua. Niksu on ollut todella aggressiivinen Iinestä kohtaan, eikä käskyt tai kiellot mene perille. Joudun lenkittämään koirat kuusi kertaa päivässä, koska molemmat pitää käyttää erikseen ulkona. Aamulla joudun siis kahdeksan koulu aamuina heräämään jo viideltä, jotta ehtisin huolehtia myös koirat.

Koulun ja koirien lisäksi mua stressaa harrastukset tai no, vpk. Tykkään käydä siellä paljon, mutta musta tuntuu ettei mulla riitä aika. Tiedän, että en ole ainoa siellä, jonka aika loppuu kesken. Mua tarvitaan siellä ja se lisää mun paineita enemmän. Olen välillä miettinyt lopettamista, mutta se ei onnistu, koska en voi jättää muita yksin. Mun pitäisi käydä maanantaina kouluttautumassa itse ja tiistaina kouluttamassa nuoria. Onneksi olen saanut järjestettyä asiat niin, että käyn vain jokatoinen viikko maanantaina ja joka toinen viikko tiistaina. Silti tunnen syyllisyyttä, että pitäisi käydä enemmän. 

Terveyden kanssa on nyt mennyt ihan hyvin. Kilpirauhaslääkkeet ovat auttaneet, eikä paino ole noussut vaan pysynyt samana. Lisäksi korvatulehduksia ei ole ollut pitkään aikaan. Kuten aikaisemmin jo sanoin, mulla tulehtui hammas pariviikkoa sitten. Hammas paikattiin maanantaina, mutta se tulehtui, koska reikä oli niin syvä. Perjantaina hampaaseen tehtiin juurihoito. Myös selän kanssa on ollut ongelmia. Välillä itkettää, kun sattuu niin paljon. Se tuntuu, kuin painettaisiin kuumaa veistä selkään. Näinä päivinä jo normaali elämä on tuskaa. Kävin lääkärissä, josta lääkäri määräsi mulle särkylääkkeita ja fysioterapiaa. Nyt sitten vain jumpataan tota selkää, vaikka en olekkaan pystynyt kivun takia/ehtinyt ohjeita jokapäivä noudattaa. 

Aika. Tässäkin postauksessa vain toistuu, "kun aika ei riitä". En ymmärrä miten äidit, joilla on monta lasta ehtivät tehdä kaikkea. Mulla on kaksi koiraa ja käyn "vain" koulussa. En ehdi purkamaan mun päätä mihinkään. Välillä sitten tulee tilanteita, kun kaikki tuntuu kaatuvan niskaan kerralla ja napsahtaa. Ajattelin, että jotain mun pitää nyt tehdä ja tästä blogin kirjoittmisesta mä tykkään, vaikka aika ei riitä tähänkään. Mutta jos nyt välillä kävisin purkamassa mun päätä tänne niin ehkä tää kiireen tunnekkin helpottaisi.

Tän negatiivisen elämän purkauksen jälkeen, toivotan kuitenkin tervetulleeksi lukemaan mun blogia, toivotaan, että ensikerralla olisi jotain positiivistakin kerrottavaa!